Moi kaikille!

Olen tällä hetkellä 13 viikkoa vanha kääpiösnautseriuros Huugo, "oikealta" nimeltäni Nimare´s Nikandros. Emännän avustuksella teimme viikonlopulla tämän blogin, mutta jostain syystä emäntä halusi sen itse kirjoittaa. Tämähän ei minulle sopinut, vaan ilmoitin kovaan ääneen, että jos blogi kertoo minusta, minä saan olla kertoja. Kaiken lisäksi emäntä onnistui hukkaamaan osan kertomuksistaan yrittäessään bloggailla kännykällään, joten eiköhän tehdä alusta koko homma.

Tässä minä siis olen:

Musta-hopea käppänä, ja kuulemma oikein rekisteröity ja hieno yksilö. Itse en noista paperihommista mitään ymmärrä, mutta emäntä sanoo, että se on tärkeää. Kuulemma näin voipi olla varma, että minä olen hyvistä vanhemmista ja kasvattajani on ollut hyvä. Ja kyllähän minulla mukavaa olikin äipän ja siskojen sekä tätieni kanssa telmiessä Iisalmessa. Mielellään olisin vielä sinne jäänytkin, äidillä oli tapana antaa minulle niin hyvää ruokaa ;)

Mutta helmikuun 17. päivä emäntäni Mari ja isäntäni Timppa tulivat minuas hakemaan uuteen kotiini Oulunsaloon. Minut laitettiin outoon hurisevaan koneeseen, joka kuulemma oli auto. Onneksi uusi emäntäni piti minua aluksi sylissään, niin minua ei juuri pelottanut. Vähän matkaa ajettuamme jouduin muoviseen laatikkoon, jonka pohjalla oli pyyhe ja sanomalehtiä. Niitä piti sitten hetki tutkia, ennen kuin uni alkoi painaa silmiä niin paljon, että en enää pysynyt hereillä.

Heräsin vasta kun auto pysähtyi. Olimme kotona. Minut kannettiin suoraan sisälle taloon, jota en ollut ennen nähnyt. Kaikki oli uutta ja outoa, mutta onneksi emäntä ja isäntä olivat koko ajan lähellä. Pikkuhiljaa rohkaistuin tutkimaan paikkoja ja löysinkin mukavan paikan nukkua. Ehkäpä täällä voisi olla mukavaa asustella.

Heti ensimmäisellä viikolla minua kävi useampikin ihminen katsomassa. Se oli aika jännittävää, mutta onneksi kaikki vaikuttivat tosi kilteiltä ja he rapsuttelivat minua korvien takaa. Oikeastaan minusta on mukavaa nähdä uusia ihmisiä, jotka tuovat minulle leluja ja herkkuja, se saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Ja onhan tuo emäntä jaksanut muistuttaa, kuinka tärkeä ja rakas olen. Minustakin on kivaa, kun on tuollaiset mukavat emäntä ja isäntä, jotka hoitavat minua ja antavat minulle ruokaa.

Emäntä yritti opettaa minua tekemään tarpeeni sanomalehdille, mutta ne olivat niin inhottavan liukkaat jalkojeni alla, että en vain pystynyt niille kyykkimään. Onneksi emäntä hoksasi tämän ja nyt pääsen ulos monesti päivässä. Aluksi ulkonakäynti oli tosi pelottavaa, siellä oli kylmä ja tassujakin paleli. Pikkuhiljaa kuitenkin hoksasin, että mitään pelättävää ei ole, vaan voisin rauhassa tehdä tarpeeni ja jopa tutkia paikkoja hieman.

Eiköhän tässä nyt alkuun ollut jo paljon asiaa, jatkan juttuja taas kun keksin mitä haluan sanoa. Hau vaan kaikille!